Mira Caselius

En väitä tietäväni parhaiten, mistä taiteessani on kyse. Taiteen tekeminen on kurottautumista kohti universaalia tiedon ja kokemuksen kenttää ja sen kanavoimista oman työn kautta, ja usein käy niin, että itseltä jää huomaamatta merkityksiä ja näkökulmia, jotka joku toinen löytää.

 Sen voin sanoa, että taiteellinen ajatteluni ja ajatteluni ylipäänsä suuntautuu voimakkaasti kohti ihmisyyden syövereiden tutkistelua. Minua kiinnostaa kollektiivinen alitajunta, ylisukupolviset muistot, mielenterveysongelmien sosiaaliset juuret sekä ristiriita syvimpien, usein tiedostamattomien tarpeidemme ja keinotekoisen, itsestä ja luonnosta etäännyttävän yhteiskunnallisen todellisuuden välillä. Taiteessani on yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, mutta nämä aspektit ovat useimmiten hienovaraisia ja hieman piilossa. Haluan jättää työni merkityksiltään avoimiksi.

Olen usein taiteessani kuvannut ihmisiä äärettömänä, ajan ja paikan ylittävänä verkostona, jossa kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Näen historiamme monikerroksisen, kollektiivisen trauman historiana. Tämän trauman pitkät, näkymättömät juuret ulottuvat yli muistin ja ymmärryksen horisontin. Se on syntynyt monista väkivallan ja ehdollistamisen ikiaikaisista muodoista, jotka jatkuvasti toistavat itseään liittolaistensa – pelon ja unohduksen – avulla. Olen kutsunut tätä jaetuksi pimeydeksi. Tämä pimeys on meidän aikanamme saavuttanut maksimaalisen tiheyden.

Taiteilijana oleminen merkitsee aitiopaikkaa, josta voi tarkkailla maailman järjettömyyttä – etenkin juuri suhteessa työhön. Ajattelen taiteilijuuden olevan lähimpänä, mitä kuvitella saattaa (vaikkakaan ei yksinomaisesti) sitä, ettei ole vain töissä, vaan että on yhtä työnsä kanssa. Taiteilijuus on kognitiivisissa prosesseissamme; tavassa, jolla tiedostaen ja tiedostamatta havainnoimme maailmaa: koemme esteettiset elämykset voimakkaina, saamme odottamattomia mielleyhtymiä ja löydämme totunnaisesta poikkeavia näkökulmia. Näen taiteilijana olemisen myös kasvuprosessina, henkisen harjoituksen muotona. Se on jotakin aivan ihmisyyden ytimessä olevaa, mikä tekee siitä perustavanlaatuisella tavalla yhteensopimatonta globaalin kapitalismin ja kaikkien muidenkin ihmistä kahlitsemaan, alistamaan ja välineellistämään pyrkivien järjestelmien kanssa.

Eikö tämä sitten ole ristiriitainen väite, kun ottaa huomioon, kuinka paljon finanssispekulaatiota taiteen ympärillä tapahtuu ja kuinka paljon taidetta syntyy vastaamaan sijoittajien tarpeisiin? Kyllä ja ei: kapitalistinen koneisto kykenee imemään kaikesta, taide mukaan lukien, substanssin ja muuttamaan sen rahaksi. Tätä järjestelmää ruokkimaan syntyvät teokset eivät kuitenkaan vastaa omaa käsitystäni taiteesta. Minulle taide on jatkuvaa etsimistä, löytämistä ja pyrkimystä nähdä paremmin. Se on ehdottomasti työtä, ja siihen täytyy suhtautua oikeana työnä (eikä vähiten rahallisessa mielessä), mutta se ei ole vain työtä. Se on elämäntapa – elämänpituinen, hedelmällinen prosessi – jonka tulisi nauttia syvää yhteiskunnallista kunnioitusta ja tukea, sillä me kaikki tarvitsemme taiteen avaamia, arkitodellisuudesta poikkeavia näkymiä enemmän kuin tulemme ajatelleeksikaan.